— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle, riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko, että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär… mutta en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en ollutkaan hänelle uskollinen.
— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.
— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.
— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?
— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun… sillä olinhan hänen orjansa… heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän lapsenne jäi sen sijaan elämään… ainakin toistaiseksi. On nimittäin kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.
— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?
— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.
— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?
— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.
— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?