— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.
— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.
— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla mahdollista.
Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:
— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning… ymmärrättekö?… Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin… se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset tuntea… lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti? Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.
— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet olleet… mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?
— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on minulle puhunut eräästä Stellasta?
— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.
— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan, että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua… mutta entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos, minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos, Harald, sillä sehän oli nimesi?
— Harald se on ollut.