Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin paikallaan, katse maahan luotuna.
Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.
Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja tunteita… niitähän ei käykään kuvaileminen.
— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.
Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja lämpimästi.
Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.
Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle. Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä oli huudahtanut: nyt olen pelastettu, jonka kuullessaan läsnäolevat luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä koituivat, sen kertoo meille historia.
Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella, kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet rikkaaksi.
Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen. Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.
Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi: