— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.
— Niin, sehän olisi minulle hyvä.
— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.
— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa suoraan silmiin.
Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi, että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.
Kotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:
— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?
— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.
— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?
— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata minut usein.