— Te siis todellakin rakastatte häntä?
— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar, vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:
— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan. Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka myöhempään vähän nolostuukin.
—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia… ja tiedän vielä enemmänkin… mutta mitäpä siitä, tarjoan teille kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.
— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen. Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä silloin ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen, häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko jalomielistä erottaa minua hänestä?
— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.
— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?…
— Entä vanhemmat?… Heidät näytätte unohtavan.
— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä… Ja jos olisikin esteitä… niin mitäpä niistä… ennemmin olisin köyhä ja hyljätty, jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja hänen…
— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?