— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää, mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti… te, joka käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta… isän hän silti säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä… mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään. Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v. Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä ja säästäkää hänen isänsä!
Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin neuvoin tehdä päätöksensä.
Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa, tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo ruvennut valkenemaan.
— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?… Irenehän sanoi, että rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa, mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen, niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani… ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti ja täyttä totta… Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä…
Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra, salista tullessaan, avasi hänelle oven.
— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra teeskennellen, etsitkö ketään?
— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.
— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan. Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?
Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen, häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.
— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. Tout perdu.