Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt, mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.
Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä, varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana puoliksi piilossa.
Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle, kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan — kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja… syöksyi esiin piilostaan.
Hän ei sanonut mitään… sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut sanottavaa?… Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin olisi tahtonut tavata.
— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.
— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa, koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.
Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra äyhkäisi:
— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?
Tähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:
— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta minulle totuuden mukaisesti!