— Erästä toista? Ketä?
— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa… Mutta nyt tahdon tunnustaa teille kaikki…
— Mikä on hänen nimensä, sano heti!
— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja… luonnon.
— Luonnonkin?… Niinkö sanoit?
— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin… koska tahdoit tietää totuuden.
— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä, siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään sinut kokonaan.
— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää toki tehkö sitä!
Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen, mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän tempasi hänet ylös lattialta.
— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!