— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita uhkauksia.
— No, mitä niihin vastasit?
— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä mihinkään muihin keinoihin.
— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?
— Hän poistui, jättäen minut yksin.
— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.
— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.
— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen. Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä uhkauksiinsa.
— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta … otsaani polttaa.
Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan tyyneltä, hän sanoi vakavasti: