Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla. Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.
Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.
— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi, sanon minä… Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa kuolemaisillaan.
Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui hänen luoksensa.
— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?
Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi, vapaaherra vastasi:
— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua syyttämään?
— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne kanssa lukitun oven takana.
— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä paitsi on omani.
— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa onneton tyttärenne riippui?