Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen vain välttämätön sivuseikka.
— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella tyttäreni pauloihisi!
— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, ettet sinä koskaan vastedes tule syömään minun leipääni. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi… ja ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen oikeuden kourista… mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut, että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt, laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa… Ja vielä puhut, ettei muka olisi todistuksia…
Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:
— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?
Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt, alkoi kovalla äänellä huutaa apua:
— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!
— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi
Harald vielä kovempaa.
Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi… mutta hänestä saamme vast'edes puhua… veljesipojan jätit jylhälle kalliolle… veljesityttären annoit tappaa… vielä toisenkin kerran aijoit murhata hänet, Stellan… ja nyt lopuksi, päälle päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi kova rangaistus sinulle… Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua tukasta laahata.