— Armollinen kreivitär, hän huudahti.
Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.
Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista, jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili tuolle surullisesti ja jatkoi:
— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa. Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen, jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon rakkaan ja armaan… hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra vapisee…
Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli, vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki te hyvin tunnette hänet… se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!… Mitä poikaan tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin, niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning… tämä on äitini ja Stella on minun sisareni… Oikeudessa olen vaativa takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa, kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi, Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta, jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.
Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt, olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa. Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:
— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi teidän isäntänne.
Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa. Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.
Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:
— Luuleeko maisteri… suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi kutsun… luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?