— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi ainoa on syypää niin paljoon pahaan.
Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen häntä käteen, sanoi:
— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä toisestakin… minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä hirvittävin.
— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut. Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa pyyntöön… olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.
— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan. Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua… kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus, joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.
Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja hän itki katkerasti.
Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.
— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.
— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja totteli.
Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi: