— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.
Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä. Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.
Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,
Irene sanoi:
— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti Amaliani…… ja Emilia, oletko sinäkin täällä… mutta sinä… Stella… oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.
— Irene, oi, Ireneni!
— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut minulle Haraldin huoneen taivaakseni… Mutta minkävuoksi on Emiliakin täällä?
Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo kantaa kauniita hedelmiä.
— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia onkin, selitti Harald.
— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin on käynyt noin vanhaksi.
— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.