— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.
Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!
Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen… Mutta olen
kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.
Hänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.
Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän ystävällisesti puristi hänen kättänsä.
Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi, että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.
— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana… mutta astu hyvin hiljaa.
Pikku Ulla katsoi häntä suurilla, viisailla silmillään ja läksi.
— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.
He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.
Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?
— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa Ireneä.