Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.
Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan hyvästi ja läksivät.
Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä, hän saisi korvausta tästä muistosta.
Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.
Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla
Stella sanoi:
— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt, Erkki… sinä paras ja rakkain ystäväni… että olin kerran oikeassa!
— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!
— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta. Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi, että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti… ja minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"… Mutta tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle köyhälle papille, omalle Erkilleni… ja sanoa: koska Stella köyhänä sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.
— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan päällisiksi, naurahti pastori.
— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.