Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen totiseksi.
— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.
— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin tärkeällä hetkellä… minä, joka pian saan nähdä äitini… oman äitini… ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa… sehän olisi liian suuri onni minulle… ja Haraldko olisikin minun veljeni… hän, johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu? Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.
He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan harmaata linnaa ja sanoi:
— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.
Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.
* * * * *
Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.
* * * * *
Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän unen tarpeessa.