— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka — jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!
Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään luovuttikin hänelle.
Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.
— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi joskus jonkun päivän.
— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen panemistakin.
Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:
— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni kaappi.
Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin. Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.
— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.
— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.