— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt, maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne lähtiessäni.
— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.
Portailla tuli Emilia heitä vastaan.
— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta missä on pikku Ulla?
— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.
— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi sen kuulla.
Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:
— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.
Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.
Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja viittasi Haraldia tulemaan ulos.