— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen loppuansa.
Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän sai vaivoin sanotuksi:
— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.
Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi siinä ruumiina.
Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän puhui kuolleelle näin:
— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä, tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi, päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa, johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia. Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies, joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!… Minäkin olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän, en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta, jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on, että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.
Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa katselemassa.
Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.
* * * * *
Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.