Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa, perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v. Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi kuitenkin ollut edes hengissä.
Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan, niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.
Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään, saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko saattoväki.
Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi Jumala, mitä tämä on?
Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota hautajaisissa on tapana tarjota.
Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli hänen äitinsäkin laita.
— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian, Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. Hänkö on kuollut?
— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän ilmoitti sen minulle.
Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli sanonut, että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä. Ehkä se olikin tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä eteen.
Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa muassaan hautaan.