— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain minusta välittämättä.
— Jatkakaa te vain puheluanne.
— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin. Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.
Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.
— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi, niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?
— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.
— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?
Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.
Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.
Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän vieläkin kerran suuteli häntä.