Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten
Emilia Iäksi.
Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin… hän itse ei ollut nuoruudessansa.
* * * * *
Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse, äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin, jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän todellakin oli kreivitär Helena Henning.
Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi, mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.
Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä, joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi, etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan äitinsä näköinen.
Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa, oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa. Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.
Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa, ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.
Ireneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.
Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa, jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi. Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"