Herra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?… Ei missään muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi, jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.
Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.
Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi. Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle lapsiakin.
Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.
* * * * *
Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana. Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.
Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä. Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.
Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä. Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.
Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus, auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia. Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään, ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.
— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella, raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan, vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani noudattamatta.