— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita enemmän.
— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.
— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy, jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi, saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa. Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.
— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.
— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka turviin toisinaan saat paeta.
Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian toiselta kannalta ja vastasi:
— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin pyytää neuvoa… jos niitä tarvitsen.
Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.
— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?
— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä välin hyvin!