Ja hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.
Haavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.
IV.
KOTIOPETTAJA JA PERHE.
Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä, mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.
Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun muilla oli tapana se päättää.
Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä, niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.
Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.
Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.
Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.