Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja pahaa ennustaen narisi.
Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:
— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?
Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi ivallisesti:
— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne todellakin aijon tänne… Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti paikalla!
Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.
Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.
Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli jo katettu.
Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto. Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli siihen, niissä perhe oli koolla.
Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan… joka olisi ollut mitä kiusallisinta… mutta samassa vapaaherra jo tointui ja katsoen häntä rohkeasti sanoi: