Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti, että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin katsein vastasi hänen silmäykseensä.

— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!

Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."

Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja joka on enemmän harjoitellut.

Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille, josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys. Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä hauskaakin.

Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita opettamaan.

— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä yrittänyt laulaa.

Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:

— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?

Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.