— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.
Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.
Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.
Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista, mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä suussa:
— Kuulepa, veli Henning… herra parooni kai olisi pitänyt sanomani, mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta herraa… hm, hm… neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla. Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin, sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin tuon nuoruuden ystävän näköinen… hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä taas olikaan?
Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta, nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen, mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:
— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka, joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan… niin, minulla ei ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.
Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan, mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.
Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.
Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.