— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.
— Niin teenkin, vastasi Irene.
— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.
Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari oli mielissään ja taputti käsiänsä.
Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:
— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v. Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan, jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen, se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona… täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan… no, no, minä lasken vain leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella. Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan pilkkakirveen.
Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia. "Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.
Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen unhoittanut.
Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja. unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja siihen Harald heräsi.