— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.
— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista. Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon lauluun?
— Minä.
— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.
Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein, mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää, millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle. Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne, minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!
Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v. Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut, sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa, mutta ainakin hän pysytteli erillään.
Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.
Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.
Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin painajainen olisi häntä vaivannut.
Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.