Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen… niin, kenelläpä on syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta nähdessään Irenen.
Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli kokoonkääritty paperi.
Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin ensiksi.
— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?
— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin… niin, enpä nytkään mitään ajatellut.
— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.
— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.
— Tehän imartelette.
— Tämän yhden ainoan kerran vain… Mutta, jatkoi Harald, muuttaen kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?
— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru" nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.