— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.
Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla välinpitämätön, vastasi:
— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.
Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne ulkoa.
Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota saamme katsoa lempeästi silmiin… ja odottaa vastausta.
— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?
— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.
— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?
— Serkkuni oli, ja soisinpa että… niin, soisinpa hänen elävän. Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän, veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen nousi jälleen kaino puna.
— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan sukulaisten luona ulkomailla.