— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?
— Onhan toki… suurin onni, mitä maailmassa voi olla.
— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?
— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?
— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja… suotteko anteeksi?… Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä minulle ja minä ehkä… olisin voinut vastata samoin kuin tekin.
— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!
Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli kaivannut hellyyttä.
Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja, joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:
— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä, jotka rakastavat heitä.
Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä hän huudahti: