— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole… ei ainoatakaan.
Hiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:
— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä ymmärtävät.
Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:
— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen olento, että niihin tyytyisin.
Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen kanssa nauroi oikein sydämellisesti.
— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika, paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.
Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan. Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen hän katseli Haraldia ja huudahti:
— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi… Tahtoisin mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.
— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään sitä vastaan?