Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta. Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä" kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä, vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?
Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina, joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja hänestä riippuvainen.
Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä kiinni.
Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.
Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä, niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän, milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi kohta jälleen takaisin.
Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.
— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se, jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia, viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!
Mutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.
Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet herättivät hänet horroksista.
Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös todelliset.