Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.
Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä, mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.
Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.
Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen. Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.
Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin hänen kimppuunsa.
Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen mielestään oli häntä rohkaissut.
Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää. Ja niin hän tekikin.
Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.
Kuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.
Sitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen, raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla.