Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:
— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.
Toinen ääni vastasi:
— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta rikoksesi.
— Sitä en voi. En uskalla.
Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida. Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin vieressä ja kuiskasi:
— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?
— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.
— Sinä siis tiedät kaikki.
— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?