— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi… heitä en enää voi auttaa.
— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.
— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?
— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.
Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.
Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon lattialla.
Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun, sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna menee mehiläisparvea kokoamaan.
Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi — parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:
— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?
— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että käyn unissani.