— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen vaarallisempaa ollut.
— Hyvää yötä, herra maisteri.
Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin. Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi, niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi, jonka kanssa oli keskustelevinaan.
Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä ollenkaan unta.
VI.
TÄRKEÄHKÖ LUKU.
Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.
Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä, Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran. Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa saapuvilla, olisi myöntyväisempi.
— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi, pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.
— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy laatuun.