Ikäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:
Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei hän jouda kyläilemään.
— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei malta jättää häntä yksin hetkeksikään.
— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.
Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän kysyi:
— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja koettanut ajaa hänen asiaansa?
— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä neiti Irenen seuraan.
Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja sanojansa oikaisten lisäsi:
— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa kaipaakaan muuta seuraa.
— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.