— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa… oi, sallikaa minun mennä ripille!
Pastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:
— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin uskoa.. Ja minä uskon.
Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.
Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat.
— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin juurella.
Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.
— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?
— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta saikin sanotuksi vain: Stella.
Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen, vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.