— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?
— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein saisit kuulla sen visertävän?
— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos, sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.
— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.
— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?
— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä itse, pidätkö sinä hänestä?
— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin teistä. Mutta nyt… vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen, niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.
Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.
— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?
— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.