Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän ristimänimiltään.
Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus voivat olla muodosta aivan riippumattomat.
Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.
Niin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut, luonteensa vallitsevaksi puoleksi.
Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi poikennut sen säännöistä.
Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa käteen.
Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.
Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.
Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.
Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan, havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi: