— Suokaa anteeksi, herra pastori
— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan, jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä maantiellä.
— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. — Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja tuttavallisesta.
Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta, ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin kuin kukin parhaaksi näkee.
— Ellet olisi maininnut tuota sanaa vaaratta niin olisin sanonut sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.
He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut tien, Irene sanoi:
— Nyt jo uskallan puhua…
— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla veitikkamaisesti.
Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä ja järkevillä keskusteluillaan.
Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.