Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut. Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi tiedustelemaan syytä siihen.
— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.
— Rakastatko häntä?
— Rakastan.
Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat olleet hyvinkin maallista laatua.
Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:
— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut…
— Keneen?
— Ireneen.
Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan tuon ainoan sanan minäkin oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.