— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta…
— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan, arveli pastori nauraen.
— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.
Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.
— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni, eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi Stellaan?
— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:
— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin rakastunut Stellaan.
Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:
— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle. Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että olisit voinut rakastuakin häneen… Enpä ole koskaan ennen rakastanut enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen sydämensä?
— Luulen varmasti.