— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?
— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä, joka nyt… makaa mustassa mullassa.
— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?
— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas… Oi, Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.
Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten hän vaihtoi puheenaihetta:
— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.
Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.
— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla vilkaista kurjia peltojasi.
Ja he läksivät.
Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi: