— Tiedätkö mitä, Irene…
— Mitä?
— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo nimestäkin tietää, millainen sinä olet.
Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.
Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:
— Mitä pidät Haraldista?
Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän. Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:
— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.
— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.
— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi, kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella, joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.