— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene, ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.
— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella pieniä käsiään taputtaen.
Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin selvillä. Ja hän alkoi itkeä.
Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.
— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut itkemään.
— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu saa levätä.
Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:
— Olen onnellinen.
— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää minusta?
— Harald.